zoom_in
- visibility46
posted 3 weeks ago, edited 3 weeks ago
wow its been a hot minute since I've posted here lmao
More From family_staralternate_emailCyreneRoseVTSee Morearrow_outward
Similar ArtworksSee Morearrow_outward
Ruusuja demoniltaTensecklan päiväkirja[ Yhdeksän päivää ennen päättymisjuhlaa ] Aivan yllättäen koko kylä oli muuttunut aavemaisen hiljaiseksi. Epätietoisuutta seurannut pelko ja hämmennys pitivät asukkaita tiukasti otteessaan päällikkömme käskettyä jokaista painumaan sisätiloihin suojaan. Meidän oli pysyttävä taloissamme kunnes hän ilmoittaisi ulkona liikkumisen olevan jälleen turvallista. Syytä tälle hän ei kertonut. Uskon kuitenkin, että lähes jokaisella kyläläisellä on aavistus siitä mistä tässä kaikessa onkaan kyse. Onnekkaita ovat ne hölmöt, joiden mieleen ei ole juolahtanutkaan että kyseinen tilanne voisi olla sen takana, sillä heillä on säilyvä tietynlainen mielenrauha. Itse pelkään pahinta. Pelkään kenties enemmän kuin kukaan muu. Minulla on tunne, että päällikkö on tehnyt pahan virheen. Päällikön kirjoitelmat[ Yhdeksän päivää ennen päättymisjuhlaa ] Lienee kohtalon ivaa, että historia toistaa itseään näin karmaisevalla tavalla vain juuri ennen kesän päättymisen vuoksi järjestettävää juhlaa. Mahtaako keneltäkään löytyä enää rahtustakaan juhlamieltä tämän murhenäytelmän jälkeen? Vai kohentaako tämä vain väkemme mielialaa juhlapäivän aikana, sillä silloin meillä on syytä riemuita demonin kukistumista jälleen kerran? Toivon vain, ettei tämä eriskummallinen tilanne vaikuta lähitienoon henkiin tavalla, josta seuraisi lisää vastoinkäymisiä kylällemme. Demonin paluun jälkeen on välttämätöntä, että kaikki sujuu juhlan aikana hyvin. On valitettavaa, että tämän piti sattua minun aikanani. Moniin, moniin sukupolviin demonia ei ole näkynyt kylässämme meitä suojelevien pyhien voimien ansiosta, mutta nyt… Syntinen on sallinut vitsauksen päästä keskuuteemme. Kylän päällikkönä olen kantanut vastuuni ja ottanut tilanteen haltuuni. Jäljitin tietäjä Ocironin avulla syyllisen, jotta tämä pahuus voitaisiin kitkeä pois joukostamme. Minut tullaan muistamaan kylämme historiassa miehenä, joka nujersi pahansuovat voimat ja palautti rauhan sukupolvien ajaksi. Aion varmistaa demonin vähintäänkin heikkenevän niin paljon, ettei se kykene vuosisatoihin näyttämään irvokkaita kasvojaan näillä main. Täydellinen turmio olisi mitä ihanteellisin, mutta en toivo liikoja. Syntinen on saatu kiinni ja Ociron tekee parhaillaan valmisteluja demonin hävittämiseksi perinteiden mukaisesti. Kun puhdistavat liekit tulevat roihuamaan ja kurkottelemaan kohti taivaita, pelon on määrä kaikota hirviön mukana. Toivottavasti sisintäni riipova viha ja häpeä hälvenevät niiden myötä. Syyllinen petti meidät kaikki ja asetti koko kylän vaaraan. Tämä anteeksiantamaton teko riittää syyksi vihan kytemiselle, mutta tämänkertainen tapaus on kannaltani mutkikkaampi ja täten sisältää moninaisemman joukon tunteita. Syntinen ei ollut kuka tahansa kyläläinen, vaan oma poikani Balyrym. Hän ei ansaitse enää oikeutta olla päällikön poika. Kylän aikakirjat – ote tietäjä Ocironin merkinnöistä[ Yhdeksän päivää ennen päättymisjuhlaa ] Jokainen meistä tuntee kauan sitten tapahtuneen tarinan, joka yhä edelleen vaikuttaa elämiimme. Eräs kauhistuttava olento, lajilleen ominaisesti häijy ja kieroutunut, riivasi kyläämme. Tuoden mukanaan vain kärsimystä, tuhoa ja ajoittain myös kuolemaa, demoni tuomitsi kylän pelon aikakaudelle. Silloinen päällikkö oli läheinen muuan voimallisen hengen kanssa – jopa niin läheinen, että jotkut sanovat hengen olleen hänen jälkeläistensä äiti. Lukuisten epäonnistuneiden karkottamisyritysten jälkeen päällikkö ymmärsi, ettei hänestä tai kenestäkään muusta olisi häätämään demonia pois heidän mailtaan, joten hän kääntyi hengen puoleen, anoen tältä apua kylän vapauttamisessa pirullisen olennon kirouksesta. Henki myöntyi ja auttoi kyläläisiä valmistamaan sielullisen pyhän suojauksen kylän ja koko lähiseudun ympärille. Se toimi kuin näkymätön, täydellinen kilpi, josta demoni ei kyennyt pistämään lävitse. Tämän asettamisen jälkeen henki ajoi turhautuneen ja raivostuneen olennon matkoihinsa. Oli kuitenkin varmaa, että se ei tyytyisi nielemään tappiotaan, vaan palaisi vielä jonain päivänä hakemaan hyvitystä. Kotiamme ympäröivä suoja oli muuten täydellinen yhtä heikkoutta lukuun ottamatta. Vaikka demoni ei omin voimin pääsisikään tunkeutumaan sen sisälle, näin saattoi kaikesta huolimatta käydä, mikäli joku kyläläisistä kutsuisi sen tänne. Tähän kuitenkin vaadittaisiin suurta syntiä kantava ihminen; joku, jonka mieli olisi liian heikko kyetäkseen vastustamaan olennon kuiskuttelemia houkuttelevia sanoja ja lupauksia. Siinä tapauksessa, että demoni onnistuisi solmimaan liiton tällaisen syntisen ihmisen kanssa, syntinen olisi vangittava ja poltettava roviolla. Vain siten tällainen side saataisiin rikottua. Demonin vaikutuksen alainen ihminen toimii kuin ankkurina suojausten sisällä, estäen pyhää voimaa torjumasta helvetillistä olentoa pois maalta, jolta se kauan sitten karkotettiin. Ihmisen kantamat synnit myös ruokkivat ja vahvistavat sitä antaen sille voimaa vastustaa kylämme ympärille asetettuja siunauksia. Syntisen polttaminen roviolla hyödyttää myös turmeltua sieluparkaa, sillä puhdistavat liekit vapauttavat hänet demonin otteesta ja takaa hänen sielulleen turvallisen matkan tuonpuoleiseen. Demoni ei kykene enää ottamaan sitä haltuunsa. Suren kovasti sitä, että meidän aikanamme keskuudestamme löytyi rappioitunut heikko mieli. Ja mikä pahinta, syntinen osoittautui päällikön omaksi pojaksi. Tämä tuli täytenä yllätyksenä meille. Hän vaikutti aina kunnon pojalta. Jokainen meistä oletti hänen jatkavan isänsä jalanjäljissä. Myönnän kuitenkin huomanneeni hänen viimeaikaisen alakuloisen käytöksensä. Sydäntäni painaa syyllisyyden raskas taakka, sillä jos olisin uhrannut hetken omaa aikaani tarkistaakseni onko hänellä kaikki kunnossa, olisin ehkä voinut auttaa häntä ennen kuin asiat olisivat kehittyneet täksi onnettomaksi tilanteeksi. Tämä on raskasta aikaa päällikölle. Hän rakasti poikaansa kovasti ja oli kovin ylpeä tästä. Vaikka hän kätkeekin sen vihalla, tiedän, että päällikön sisintä täyttää pohjaton murhe. Olen yllättynyt ja myös ihailen häntä siitä, että hän kykenee hoitamaan asian hänen velvollisuuksiensa vaatimalla tavalla. Kuka tahansa ei pysty sivuuttamaan rakkautta tehdäkseen sen, mikä on suuremman hyvän eduksi. Kenties jos olisin voimakkaampi, vanhempi, viisaampi ja hallussani olisi enemmän aikaa, voisin ratkaista tilanteen toisella tavalla ja pelastaa Balyrymin. Balyrymin viimeiset sanat[ Kahdeksan päivää ennen päättymisjuhlaa ] Virun kylmässä ja lohduttomassa sellissäni yksin kuolemaa odottaen. Perimätiedon mukaan minua odottaa pelastus, mutta itse näen sen silkkana kuolemantuomiona. Mutta ehkä se on mitä ansaitsen typeryydestäni… Pian koittaa hetki, jolloin ahnaat liekit syövät minut elävältä, mutta elämäni päättymisen pohdiskelun sijaan ajatukseni kulkevat toisaalla. Joka tapauksessa minä olen jo kuollut. Mitä minulle tapahtuukin… En välitä siitä enää. Kuka ikinä tuleekaan lukemaan nämä viimeiset sanani, haluan teidän tietävän, että otan nöyrästi vastaan isäni ja koko kyläni vihan. Ymmärrän täysin miksi jokainen on kääntänyt minulle selkänsä ja hylännyt minut. Heillä on siihen oikeus. Kunpa vain hän voisi antaa minulle anteeksi… Aivan… Tein sopimuksen demonin kanssa rakkauden vuoksi. Menetin sydämeni väärälle henkilölle. En saisi tuntea näin häntä kohtaan. Yritin kovasti näivettää nämä tunteet pois sydämestäni unohtaakseni ne, mutta ne olivat sitkeitä eivätkä suostuneet kuolemaan. Kiduin rakkauden tuskassa päivästä toiseen… Haikailin usein hänen peräänsä, havahtuen kuitenkin pian karuun todellisuuteen, jossa tiesin, etten koskaan saisi häntä vierelleni. Onko olemassa mitään pahempaa kärsimystä kuin se, ettei voi koskaan näyttää toiselle kuinka paljon tämä todella merkitsee sinulle? Sitten kohtasin sen demonin… Se lupasi auttaa minua pääsemään eroon minua hallitsevista sydänsuruista ja tarjota onnen, jonka ansaitsen. Se lupasi, että tulisin saamaan vastarakkautta armaaltani. En ole eläessäni kuullut yhtä taivaallisia sanoja… Tietenkin tuntien vanhan tarinan pahamaineisesta olennosta olin epäileväinen ja varautunut demonia kohtaan, mutta lienee tarpeetonta mainita, että lopulta se sai minut sanoillaan ja lupauksillaan pauloihinsa. En toivonut elämältäni mitään muuta kuin että minun olisi sallittu olla yhdessä rakastamani henkilön kanssa. Hän tuskin koskaan osaa edes aavistaakaan kuinka hän merkitsee minulle enemmän kuin kykenen sanoilla ilmaisemaan. Miksi näiden tunteiden piti johtaa tähän? Nyt jopa demoni on unohtanut minut. Vaistoan sen läsnäolon, mutta se ei ole täällä lähettyvilläni, vaan vaeltaa ympäri kylää. Luulen, että asukkaiden mieliä täyttävät pelko ja huoli vain ruokkivat ja vahvistavat sitä entisestään. Se olento nauttii tästä isän asettamasta tilanteesta täysin, eikä vaikuta olevan lainkaan huolissaan, vaikka se ehkä tietää mitä pian tulee tapahtumaan. Aavistan pahaa. Rukoilen koko sielullani, ettei se pirulainen ehdi kasvaa liian väkeväksi siihen mennessä, kun välillemme solmittu side katkaistaan. En minä tässä tilanteessa muuta voikaan kuin rukoilla… Tiedän olevani vain heikko typerys, mutta jos olisi olemassa vaihtoehtoinen keino demonista eroon pääsemiseksi, antaisin kaikkeni sen vuoksi, että saisin korjattua erheeni uhraamatta kenenkään elämää. Moputan kirje[ Kahdeksan päivää ennen päättymisjuhlaa ] Rakas äiti ja isä… Minulla ei ole aikaa löytää sopivia sanoja ilmaisemaan, kuinka paljon teitä rakastan. Ystäväni on pulassa ja minun on autettava häntä. Tunnen hänet paremmin kuin lintu taivaan ja tiedän, ettei hän ole voinut tehdä mitään väärää. En voi kuitenkaan todistaa mitään – siksi muiden vakuuttaminen hänen syyttömyydestään tuskin tulee onnistumaan. Minulla on vain yksi vaihtoehto. Mutta tiedän sen olevan oikein. Emme ehkä koskaan palaa takaisin kylään. Haluan teidän tietävän, että tulen aina rakastamaan teitä. Pidän teidät lähellä sydäntäni, minne sitten ikinä kuljenkaan. Toivon tämän tiedon tuovan lohtua teille. Hyvästi – ja anteeksi.The Candle BoyDespair and darkness, hand in hand, together they ruled the town with an iron fist. They had banished the sun, making the sky turn black. And because even the sun couldn't do it, there was no way that the moon could penetrate its way through the dark clouds. The air felt heavy and it was hard to breathe. It was like the sky itself was suffering. But it was not only the sky. Water had turned somewhat contaminated, making it taste pretty rusty. The town was also experiencing a famine, since the crops wouldn't grow without the sun. This also meant that there was not enough food for the animals and their numbers were getting low day by day. These events were giving plenty of anguish for the townsfolk, but there was also something else that was making their lives a living hell. They were sick. Tons of blisters would appear on their skin and they were painful. Some who hadn't yet become ill were living in fear and wouldn't come out of their houses. Those who were infected hoped that death would come soon and put an end to their suffering… but in vain. It seemed like that even death itself was avoiding that town. These poor people were living in a nightmare. Had they offended the gods since they were being punished like this? Or had this realm always been protected by these deities, but for some reason they had abandoned this town and so it had turned into this nest of darkness and despair? No one knew the answer. There was only fear – fear that this place had become a land of agony, permanently. And there was no way out of there, since there was nothing beyond the borders of the town. However… There was a tiny spark of hope in darkness. Some people had seen a little boy wandering around the town. He seemed pretty normal, and yet at the same time, not quite. He was pale and had dark hair and wore a weary expression on his face. In his hand he carried a candle – its flame was small and weak and by the look of its flickering, it seemed like the darkness would crush its life at any time, extinguishing it. But even though his essence seemed rather feeble, he also appeared as the most powerful being in the town. No one had any idea where this mysterious boy had come from or who he really was, but that didn't really matter. The most important thing was that he brought hope into the misery ridden hearts. Who knows, maybe he was an answer for the prayers. Some had seen it happen: the miraculous power of this boy. He would approach someone with that horrible sickness and just by touching them, he could give them their strength back. He hadn't cured the disease, but he had given them power to follow him. Because that's what he was doing. Everyone who he had gifted with strength would come along with him. Then he would lead the way out of that death trap. Those who had been seen walking with that boy at that point were never seen again. That wasn't considered as a bad thing, though. At least they could escape from this pit of hell. Of course, there were also those people who wanted to benefit from this boy, since they wanted so desperately to get out of town. But could you really blame them? It didn't matter, though. No matter how hard they tried to chase the boy, they would eventually lose a track of him – the darkness would ensure that. It could be said that if he doesn't invite you to be his company, you should save your time and leave him alone or else you will be lost in shadows. Those who are wise will wait for their turn. Because now that people have something to believe in, now that they have figured out that there is a method to escape, the everyday pain feels a little bit more tolerable. There shines a light of hope in the darkness. You just have to wait that it will come to you and then it may help you get free from the torment.The Tiger's HeartOnce in the past was a time when they had not been aware of each other's existence. She came from a big city and he… well, he came from a small village. If neither of them had never began their own adventure, would they have met at all? However, perhaps it was meant to be that their fates got intertwined together. That was what he wanted to believe, at least. His love for her was so deep that it felt almost unreal and even something beyond mortal's comprehension. She meant the world to him, and more. After their hearts had met, they could not be separated ever again. Lately he had felt that this was truer than before due to his journey of trying to get more powerful. He had not seen her for a while and it was tearing his heart. Thinking about her, however, eased the pain a little. Even though they were away from each other, their hearts would still remain united. Oh, he remembered it so clearly. They had got along well immediately. She was the loveliest maiden he had ever met. There was something about her, something he couldn't really explain with words, but it made his heart burst with love. Of course, she was kind-hearted and beautiful, maybe even a bit silly… especially when it came to money. But she was his silly beauty. Together they became a perfect match. Not only with their hearts but as warriors and defenders of their world as well. They had fought against the Wraiths as one. In a battlefield he was a fierce beast who protected his beloved one with his life and she, a mighty spellcaster, would ease his pain with her healing abilities. And together, they were unstoppable force. Simultaneously they had advanced as combatants and practitioners of Spiritual Cultivation. They had experienced and overcome a lot of fear and horrors which regular people would never have to face. But these occurrences had only made their bond stronger. And together, they both became sages, which makes them one of the most enlightened people in the world. But no matter how much they developed spiritually, it was nothing in comparison of his love for her that just kept growing and growing. They had not talked about their feelings that much, but he was positive that they didn't need words – they knew everything in their hearts. Whenever they would stare at each other's eyes and he would hold her fragile body in his strong arms, shielding it from all the evil in this world, they would be in a state where they didn't need to speak. They shared their feelings for each other through their eyes. It was unquestionable that their love was everlasting. He let out a heavy sigh. He missed her so much. He longed for her presence, and wanted to hold her close to him so badly… Perhaps it was time for him to stop pursuing power and go to where his heart was yearning for. Then he looked at the horizon and started his journey back to where he belonged.Your Soul Is SickHe came back to his senses slowly, as if waking up from a dream that had continued way too long. First he registered the chilly air that lingered, then how stagnant and a little bit moldy it smelled. He opened his eyes and got greeted by white ceiling and walls. Was he in a hospital? He looked around the room, but it was empty, except for the hospital bed he had been resting on. He got up and swung his legs over the bed, placing them on the cold floor. What on earth had happened to him? He tried and tried, but couldn't really remember anything... apart from a vague memory of a car crash. Had he hit his head really hard on something and lost his memories? But he didn't feel any pain. All of this seemed so strange. He stood up and walked to the door. He placed his hand on the knob and – to his surprise – the door opened. Cautiously he peeked out to see the corridor, like a little mouse that was afraid of meeting a cat. But the corridor was empty, only rows of doors were lined up on both sides. On the other side was just a dead end, but on the opposite end he could see a reception room. He sneaked out of his room, his destination set on the reception room. The room fit perfectly hospital's empty theme, having only reception desk and few withered plants in the corners of the room. Strangely, there were no doors that would possibly lead outside of that rotten place. He scratched his head pensively. What would he do now? This didn't feel real at all. “Can I help you?” He flinched and turned around to see who had startled him. He faced a woman who definitely wasn't from his world. The woman was really tall, easily over two meters in height. But the strangest part was the fact that she had four arms. She was wearing white, clean long coat as if she was a doctor. “Can I help you?” the woman asked again with a calm voice. “I... I...” he stuttered. “What... What is this place? Where am I?” “Oh dear, this must be really confusing to you! Let me introduce you: this is a hospital for lost souls”, she answered and smiled a really unnerving smile. “Don't be afraid, you are welcome here.” “A hospital for lost souls?” he repeated, perplexed by her response. “Am I... dead?” “Only if you think you are”, she said. That only made him feel even more confused. It seemed he couldn't get direct answers from her. “So, umm... Who are you?” he asked. “Doctor Myriad”, she replied. “I am the one who takes care of every soul that ends up in here, including you.” Somebody's crying sound started suddenly somewhere from the corridor. It made the situation feel even more unnerving to him. “So, umm... How can I get out of here?” That question took much more courage to utter out loud than he dared to admit. His heart went wild, pounding his chest like a hammer. It felt like an eternity before Myriad answered: “Oh no, no, no. You're not going anywhere before your soul is cured.” Her disturbing smile only grew wider. “You're not leaving anytime soon. So please, go back to your room and let the healing process begin.”