zoom_in
- comment1
- visibility41
posted 2 months ago, edited 2 months ago
Chapter 1 | The Beginning of something BIG
♢To First Page♢ prev page [8] next page ♢
oh my! looks like we made a new friend!
artwork is my own
characters, world and story are my own
do not edit and/or repost
DO NOT USE FOR AI
More From attributionalternate_emailVorgleVerseSee Morearrow_outward
Similar ArtworksSee Morearrow_outward
trophyEndlesslyThe stars are falling from the sky and I do not know why; are they escaping the blackest void that has spread across the heavens or are they tired of shedding tears to the world below that is now full of misery? The sight of their departure is beautiful nonetheless and when I shift my gaze away from the heavens and look back at you, I can see how the starlight is reflected from your glazed eyes, your body motionless as you wait for the sign that makes our bodies move like puppets controlled by strings. It seems like tonight you do not remember our earliest memories; I can see it from the way you are looking at me. No matter how many times I experience it, it always feels like a stab to the heart. I do not know if it is better this way, I am being torn apart anyway. Either we both retain our memories and are forced to face each other in the battlefield or one of us does not remember the other and thus only sees an enemy that has to be defeated while the other one is suffering from an unbearable heartache no one should ever have to endure. It never gets easier. But this is how our lives are, this is how it has been for a thousand years. Everything around us is dead and still, we remain. The soil under our feet has been lifeless for centuries, completely dry and cracked and nothing can grow from it. There are a few dead trees standing, like dry corpses, their branches like the fingers of the deceased as they desperately reach for the uncaring sky, begging for something, a rain or a sunshine, that would rejuvenate their withered carcasses. But the heavens ignore their silent cries. The trees here are the last ones remaining of a beautiful landscape before the war destroyed and butchered it all. Now they are nothing more but mementos of the days when everything was well. Winds play with their branches, twisting them, clinging onto them like mischievous spirits, not letting their dried-up corpses rest in peace. Tonight, however, the winds are in a different kind of mood. They are blowing across the vast field of nothingness in an ominous way and I can hear them whispering. They want blood, they want misery. I do not know what kind of sadistic glee they will gain from what is about to transpire here, but they will get what they wished for. With the vile winds came legions of soldiers of the past, groups of people I have seen for the past thousand years, but whom I cannot remember anymore. In my eyes, their bodies are translucent and their facial features have been smudged like ink stains. I simply do not recognize who they are anymore. Perhaps that is how they perceive me, maybe I am like a ghost to them, too. We are all supposed to be dead and gone now, and yet, here we are. Legions of ghostly soldiers have gathered behind your back and without looking, I know that I have comrades behind my back as well. We are all standing here, silent and motionless, waiting for the sign. Soon it comes: a blast of an ancient horn rushes throughout the battlefield, reaching every corner. The battle will begin and troops of soldiers who have spent a thousand years fighting the same war over and over again are engaging in a conflict once more, and some of them have forgotten why they even are here and what they are fighting for. But I know that losing your memories completely will not give you salvation. A luxury like a free will is something we do not have. Countless times I have raised my weapon against you and it just keeps getting harder – except on those days when I do not remember you. I do not want to do this anymore! But no matter how much I have begged or demanded this to end, it never does. My body is moving on its own, swinging my weapon, causing pain to you and every time my blade cuts your flesh, it feels like I just got cut, too. I never wanted to be part of this war and neither did you. The ancient mad lords forced us into this; they called it a holy war that would purify the land. But which side was the wicked and which was the righteous? There was no answer to that to begin with, the lords just wanted an excuse to steal the lands from the other one. This never was a holy war; it was a cursed one. We are still here, in the middle of a senseless battle, and where are the lords now? Have they died or just abandoned us, forcing us to repeat the war endlessly, unable to break out of this cycle? Just like our memories, the battlefield itself is flickering. It is unstable, a lot like our minds, and is unable to stay in its current state. Like ripples in time, flashes of various shapes of the field are echoing from the past, not sure which form to take. We can see past battles through the flickering and we are dancing macabrely together with the ghosts of our former selves. We will keep fighting even when our bodies start to break down. When do we stop? I do not know. Maybe when all of it is too much for a mortal mind to take and we get consumed by madness. Maybe when the land tries to reset itself and as a byproduct, so do we. Or maybe when whoever is pulling the strings gets tired. It definitely is not death that grants us a moment of rest and soothes our restless and rotten souls. Ah, how I see death as a friend… However, I have come to the conclusion that the world will die before we do.trophyYour Soul Is SickHe came back to his senses slowly, as if waking up from a dream that had continued way too long. First he registered the chilly air that lingered, then how stagnant and a little bit moldy it smelled. He opened his eyes and got greeted by white ceiling and walls. Was he in a hospital? He looked around the room, but it was empty, except for the hospital bed he had been resting on. He got up and swung his legs over the bed, placing them on the cold floor. What on earth had happened to him? He tried and tried, but couldn't really remember anything... apart from a vague memory of a car crash. Had he hit his head really hard on something and lost his memories? But he didn't feel any pain. All of this seemed so strange. He stood up and walked to the door. He placed his hand on the knob and – to his surprise – the door opened. Cautiously he peeked out to see the corridor, like a little mouse that was afraid of meeting a cat. But the corridor was empty, only rows of doors were lined up on both sides. On the other side was just a dead end, but on the opposite end he could see a reception room. He sneaked out of his room, his destination set on the reception room. The room fit perfectly hospital's empty theme, having only reception desk and few withered plants in the corners of the room. Strangely, there were no doors that would possibly lead outside of that rotten place. He scratched his head pensively. What would he do now? This didn't feel real at all. “Can I help you?” He flinched and turned around to see who had startled him. He faced a woman who definitely wasn't from his world. The woman was really tall, easily over two meters in height. But the strangest part was the fact that she had four arms. She was wearing white, clean long coat as if she was a doctor. “Can I help you?” the woman asked again with a calm voice. “I... I...” he stuttered. “What... What is this place? Where am I?” “Oh dear, this must be really confusing to you! Let me introduce you: this is a hospital for lost souls”, she answered and smiled a really unnerving smile. “Don't be afraid, you are welcome here.” “A hospital for lost souls?” he repeated, perplexed by her response. “Am I... dead?” “Only if you think you are”, she said. That only made him feel even more confused. It seemed he couldn't get direct answers from her. “So, umm... Who are you?” he asked. “Doctor Myriad”, she replied. “I am the one who takes care of every soul that ends up in here, including you.” Somebody's crying sound started suddenly somewhere from the corridor. It made the situation feel even more unnerving to him. “So, umm... How can I get out of here?” That question took much more courage to utter out loud than he dared to admit. His heart went wild, pounding his chest like a hammer. It felt like an eternity before Myriad answered: “Oh no, no, no. You're not going anywhere before your soul is cured.” Her disturbing smile only grew wider. “You're not leaving anytime soon. So please, go back to your room and let the healing process begin.”Ruusuja demoniltaTensecklan päiväkirja[ Yhdeksän päivää ennen päättymisjuhlaa ] Aivan yllättäen koko kylä oli muuttunut aavemaisen hiljaiseksi. Epätietoisuutta seurannut pelko ja hämmennys pitivät asukkaita tiukasti otteessaan päällikkömme käskettyä jokaista painumaan sisätiloihin suojaan. Meidän oli pysyttävä taloissamme kunnes hän ilmoittaisi ulkona liikkumisen olevan jälleen turvallista. Syytä tälle hän ei kertonut. Uskon kuitenkin, että lähes jokaisella kyläläisellä on aavistus siitä mistä tässä kaikessa onkaan kyse. Onnekkaita ovat ne hölmöt, joiden mieleen ei ole juolahtanutkaan että kyseinen tilanne voisi olla sen takana, sillä heillä on säilyvä tietynlainen mielenrauha. Itse pelkään pahinta. Pelkään kenties enemmän kuin kukaan muu. Minulla on tunne, että päällikkö on tehnyt pahan virheen. Päällikön kirjoitelmat[ Yhdeksän päivää ennen päättymisjuhlaa ] Lienee kohtalon ivaa, että historia toistaa itseään näin karmaisevalla tavalla vain juuri ennen kesän päättymisen vuoksi järjestettävää juhlaa. Mahtaako keneltäkään löytyä enää rahtustakaan juhlamieltä tämän murhenäytelmän jälkeen? Vai kohentaako tämä vain väkemme mielialaa juhlapäivän aikana, sillä silloin meillä on syytä riemuita demonin kukistumista jälleen kerran? Toivon vain, ettei tämä eriskummallinen tilanne vaikuta lähitienoon henkiin tavalla, josta seuraisi lisää vastoinkäymisiä kylällemme. Demonin paluun jälkeen on välttämätöntä, että kaikki sujuu juhlan aikana hyvin. On valitettavaa, että tämän piti sattua minun aikanani. Moniin, moniin sukupolviin demonia ei ole näkynyt kylässämme meitä suojelevien pyhien voimien ansiosta, mutta nyt… Syntinen on sallinut vitsauksen päästä keskuuteemme. Kylän päällikkönä olen kantanut vastuuni ja ottanut tilanteen haltuuni. Jäljitin tietäjä Ocironin avulla syyllisen, jotta tämä pahuus voitaisiin kitkeä pois joukostamme. Minut tullaan muistamaan kylämme historiassa miehenä, joka nujersi pahansuovat voimat ja palautti rauhan sukupolvien ajaksi. Aion varmistaa demonin vähintäänkin heikkenevän niin paljon, ettei se kykene vuosisatoihin näyttämään irvokkaita kasvojaan näillä main. Täydellinen turmio olisi mitä ihanteellisin, mutta en toivo liikoja. Syntinen on saatu kiinni ja Ociron tekee parhaillaan valmisteluja demonin hävittämiseksi perinteiden mukaisesti. Kun puhdistavat liekit tulevat roihuamaan ja kurkottelemaan kohti taivaita, pelon on määrä kaikota hirviön mukana. Toivottavasti sisintäni riipova viha ja häpeä hälvenevät niiden myötä. Syyllinen petti meidät kaikki ja asetti koko kylän vaaraan. Tämä anteeksiantamaton teko riittää syyksi vihan kytemiselle, mutta tämänkertainen tapaus on kannaltani mutkikkaampi ja täten sisältää moninaisemman joukon tunteita. Syntinen ei ollut kuka tahansa kyläläinen, vaan oma poikani Balyrym. Hän ei ansaitse enää oikeutta olla päällikön poika. Kylän aikakirjat – ote tietäjä Ocironin merkinnöistä[ Yhdeksän päivää ennen päättymisjuhlaa ] Jokainen meistä tuntee kauan sitten tapahtuneen tarinan, joka yhä edelleen vaikuttaa elämiimme. Eräs kauhistuttava olento, lajilleen ominaisesti häijy ja kieroutunut, riivasi kyläämme. Tuoden mukanaan vain kärsimystä, tuhoa ja ajoittain myös kuolemaa, demoni tuomitsi kylän pelon aikakaudelle. Silloinen päällikkö oli läheinen muuan voimallisen hengen kanssa – jopa niin läheinen, että jotkut sanovat hengen olleen hänen jälkeläistensä äiti. Lukuisten epäonnistuneiden karkottamisyritysten jälkeen päällikkö ymmärsi, ettei hänestä tai kenestäkään muusta olisi häätämään demonia pois heidän mailtaan, joten hän kääntyi hengen puoleen, anoen tältä apua kylän vapauttamisessa pirullisen olennon kirouksesta. Henki myöntyi ja auttoi kyläläisiä valmistamaan sielullisen pyhän suojauksen kylän ja koko lähiseudun ympärille. Se toimi kuin näkymätön, täydellinen kilpi, josta demoni ei kyennyt pistämään lävitse. Tämän asettamisen jälkeen henki ajoi turhautuneen ja raivostuneen olennon matkoihinsa. Oli kuitenkin varmaa, että se ei tyytyisi nielemään tappiotaan, vaan palaisi vielä jonain päivänä hakemaan hyvitystä. Kotiamme ympäröivä suoja oli muuten täydellinen yhtä heikkoutta lukuun ottamatta. Vaikka demoni ei omin voimin pääsisikään tunkeutumaan sen sisälle, näin saattoi kaikesta huolimatta käydä, mikäli joku kyläläisistä kutsuisi sen tänne. Tähän kuitenkin vaadittaisiin suurta syntiä kantava ihminen; joku, jonka mieli olisi liian heikko kyetäkseen vastustamaan olennon kuiskuttelemia houkuttelevia sanoja ja lupauksia. Siinä tapauksessa, että demoni onnistuisi solmimaan liiton tällaisen syntisen ihmisen kanssa, syntinen olisi vangittava ja poltettava roviolla. Vain siten tällainen side saataisiin rikottua. Demonin vaikutuksen alainen ihminen toimii kuin ankkurina suojausten sisällä, estäen pyhää voimaa torjumasta helvetillistä olentoa pois maalta, jolta se kauan sitten karkotettiin. Ihmisen kantamat synnit myös ruokkivat ja vahvistavat sitä antaen sille voimaa vastustaa kylämme ympärille asetettuja siunauksia. Syntisen polttaminen roviolla hyödyttää myös turmeltua sieluparkaa, sillä puhdistavat liekit vapauttavat hänet demonin otteesta ja takaa hänen sielulleen turvallisen matkan tuonpuoleiseen. Demoni ei kykene enää ottamaan sitä haltuunsa. Suren kovasti sitä, että meidän aikanamme keskuudestamme löytyi rappioitunut heikko mieli. Ja mikä pahinta, syntinen osoittautui päällikön omaksi pojaksi. Tämä tuli täytenä yllätyksenä meille. Hän vaikutti aina kunnon pojalta. Jokainen meistä oletti hänen jatkavan isänsä jalanjäljissä. Myönnän kuitenkin huomanneeni hänen viimeaikaisen alakuloisen käytöksensä. Sydäntäni painaa syyllisyyden raskas taakka, sillä jos olisin uhrannut hetken omaa aikaani tarkistaakseni onko hänellä kaikki kunnossa, olisin ehkä voinut auttaa häntä ennen kuin asiat olisivat kehittyneet täksi onnettomaksi tilanteeksi. Tämä on raskasta aikaa päällikölle. Hän rakasti poikaansa kovasti ja oli kovin ylpeä tästä. Vaikka hän kätkeekin sen vihalla, tiedän, että päällikön sisintä täyttää pohjaton murhe. Olen yllättynyt ja myös ihailen häntä siitä, että hän kykenee hoitamaan asian hänen velvollisuuksiensa vaatimalla tavalla. Kuka tahansa ei pysty sivuuttamaan rakkautta tehdäkseen sen, mikä on suuremman hyvän eduksi. Kenties jos olisin voimakkaampi, vanhempi, viisaampi ja hallussani olisi enemmän aikaa, voisin ratkaista tilanteen toisella tavalla ja pelastaa Balyrymin. Balyrymin viimeiset sanat[ Kahdeksan päivää ennen päättymisjuhlaa ] Virun kylmässä ja lohduttomassa sellissäni yksin kuolemaa odottaen. Perimätiedon mukaan minua odottaa pelastus, mutta itse näen sen silkkana kuolemantuomiona. Mutta ehkä se on mitä ansaitsen typeryydestäni… Pian koittaa hetki, jolloin ahnaat liekit syövät minut elävältä, mutta elämäni päättymisen pohdiskelun sijaan ajatukseni kulkevat toisaalla. Joka tapauksessa minä olen jo kuollut. Mitä minulle tapahtuukin… En välitä siitä enää. Kuka ikinä tuleekaan lukemaan nämä viimeiset sanani, haluan teidän tietävän, että otan nöyrästi vastaan isäni ja koko kyläni vihan. Ymmärrän täysin miksi jokainen on kääntänyt minulle selkänsä ja hylännyt minut. Heillä on siihen oikeus. Kunpa vain hän voisi antaa minulle anteeksi… Aivan… Tein sopimuksen demonin kanssa rakkauden vuoksi. Menetin sydämeni väärälle henkilölle. En saisi tuntea näin häntä kohtaan. Yritin kovasti näivettää nämä tunteet pois sydämestäni unohtaakseni ne, mutta ne olivat sitkeitä eivätkä suostuneet kuolemaan. Kiduin rakkauden tuskassa päivästä toiseen… Haikailin usein hänen peräänsä, havahtuen kuitenkin pian karuun todellisuuteen, jossa tiesin, etten koskaan saisi häntä vierelleni. Onko olemassa mitään pahempaa kärsimystä kuin se, ettei voi koskaan näyttää toiselle kuinka paljon tämä todella merkitsee sinulle? Sitten kohtasin sen demonin… Se lupasi auttaa minua pääsemään eroon minua hallitsevista sydänsuruista ja tarjota onnen, jonka ansaitsen. Se lupasi, että tulisin saamaan vastarakkautta armaaltani. En ole eläessäni kuullut yhtä taivaallisia sanoja… Tietenkin tuntien vanhan tarinan pahamaineisesta olennosta olin epäileväinen ja varautunut demonia kohtaan, mutta lienee tarpeetonta mainita, että lopulta se sai minut sanoillaan ja lupauksillaan pauloihinsa. En toivonut elämältäni mitään muuta kuin että minun olisi sallittu olla yhdessä rakastamani henkilön kanssa. Hän tuskin koskaan osaa edes aavistaakaan kuinka hän merkitsee minulle enemmän kuin kykenen sanoilla ilmaisemaan. Miksi näiden tunteiden piti johtaa tähän? Nyt jopa demoni on unohtanut minut. Vaistoan sen läsnäolon, mutta se ei ole täällä lähettyvilläni, vaan vaeltaa ympäri kylää. Luulen, että asukkaiden mieliä täyttävät pelko ja huoli vain ruokkivat ja vahvistavat sitä entisestään. Se olento nauttii tästä isän asettamasta tilanteesta täysin, eikä vaikuta olevan lainkaan huolissaan, vaikka se ehkä tietää mitä pian tulee tapahtumaan. Aavistan pahaa. Rukoilen koko sielullani, ettei se pirulainen ehdi kasvaa liian väkeväksi siihen mennessä, kun välillemme solmittu side katkaistaan. En minä tässä tilanteessa muuta voikaan kuin rukoilla… Tiedän olevani vain heikko typerys, mutta jos olisi olemassa vaihtoehtoinen keino demonista eroon pääsemiseksi, antaisin kaikkeni sen vuoksi, että saisin korjattua erheeni uhraamatta kenenkään elämää. Moputan kirje[ Kahdeksan päivää ennen päättymisjuhlaa ] Rakas äiti ja isä… Minulla ei ole aikaa löytää sopivia sanoja ilmaisemaan, kuinka paljon teitä rakastan. Ystäväni on pulassa ja minun on autettava häntä. Tunnen hänet paremmin kuin lintu taivaan ja tiedän, ettei hän ole voinut tehdä mitään väärää. En voi kuitenkaan todistaa mitään – siksi muiden vakuuttaminen hänen syyttömyydestään tuskin tulee onnistumaan. Minulla on vain yksi vaihtoehto. Mutta tiedän sen olevan oikein. Emme ehkä koskaan palaa takaisin kylään. Haluan teidän tietävän, että tulen aina rakastamaan teitä. Pidän teidät lähellä sydäntäni, minne sitten ikinä kuljenkaan. Toivon tämän tiedon tuovan lohtua teille. Hyvästi – ja anteeksi.