Luku 10: Pelastus

Nicolaksen sydän oli raskas tuolla hetkellä. Hänen mielensä oli vaipunut syvään masennukseen, ahdistuksen ja epätoivon täyttäessä hänen sieluaan. Hän oli takertunut viittaansa tiukasti; se oli hänen ainoa lohtunsa tuona synkkänä hetkenä. Hän ei ollut varma, kuinka kauan aikaa oli kulunut siitä, kun Yönväki oli sulkenut hänet selliinsä Edgarin kanssa. Vaikka hänellä olikin vanhempi mies seuranaan samassa sellissä, hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan. Tuntui kuin kaikki maailman ihmiset olisivat pettäneet hänet, hylänneet hänet täysin syvän kiven sisälle. Nicolas oli niin huonolla tuulella, että hän ei ollut edes syönyt mitään, vaikka hänen vangitsijansa olivat tuoneet leipää ja vettä hänelle ja Edgarille. Varas oli ottanut osansa heidän köyhästä ateriastaan ja jättänyt loput nuorelle velholle, mutta Nicolas ei vain kyennyt laittamaan mitään suuhunsa.

”Vaikka et haluaisi, sinun pitäisi syödä jotain”, Edgar oli yrittänyt rohkaista häntä. ”Tarvitset voimia.”

Voimia mihin? Nicolas ei lausunut sanaakaan, hän ei vain halunnut puhua vanhemman miehen kanssa ollenkaan. Hän piti katkerat ajatuksensa omana tietonaan, mutta Edgar luultavasti aisti ne joka tapauksessa, koska hänkin pysytteli hiljaa omissa mietteissään. He vain istuivat vaiti tuskastunein sydämin, ainoat äänet, jotka he kuulivat, olivat peräisin naapuriselleistä. Jotkut ihmiset mutisivat jotain, mutta pitivät äänensä niin matalana, että Nicolas ei ymmärtänyt mitä he sanoivat. Joku itki ja nuori velho sääli tuota sieluparkaa; myös hän halusi itkeä. Sitten hän kuuli jonkun huutavan unissaan, puhuen kaameista näyistä, että Taivaankullan kaupunki täyttyisi verestä. Se sai Nicolaksen miettimään, näkikö hän todella lähitulevaisuuteen vai piinasiko häntä vain painajaiset. Oli tilanne mikä tahansa, Nicolas toivoi että hänen visioistaan ei tulisi totta.

Jossain vaiheessa nuori velho alkoi pohtia, mikä aika vuorokaudesta oli. He olivat lukittuna niin syvälle ettei ikkunoita ollut, joten aikaa oli vaikea sanoa. Mutta oliko sillä väliä? Hän tunsi olonsa niin ahdistuneeksi ettei voinut edes ajatella nukkumista ja vaikutti siltä, että tämä päti myös Edgariin. Vanhempi mies näytti uupuneelta, mutta kenties häntä vaivasi niin kauhea syyllisyys, ettei hän voinut sulkea silmiään. Nicolas tunsi hieman myötätuntoa häntä kohtaan, vaikka ei olisi halunnutkaan.

Tuntui melkein siltä että aika oli jäätynyt, että tämä paikka oli universumin hylkäämä, joten oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon aikaa oli kulunut. Ja koska he kaikki olivat hylättyinä täällä alhaalla, eikä kukaan ollut tulossa katsomaan kuinka he voivat, paitsi sinä yhtenä hetkenä kun ruokaa tuotiin, alkoi tuntua todennäköiseltä, että he kelluivat pienen rinnakkaismaailman sisällä. Nicolas ei voinut olla ajattelematta inhottavia ja synkkiä ajatuksia, ja hän moitti itseään niiden ajattelusta, mutta ne olivat sitkeitä eikä hän voinut niittää niitä.

Kuitenkin, pian valo tulisi loistamaan pimeään maailmaan.

Yhtäkkiä Nicolas kuuli vankilaa vartioineen metallioven hirvittävän kirskunnan. Jopa epätoivoisessa tilassaan hän tuli uteliaaksi siitä, kuka oli juuri tullut sen kautta, tämä oli merkki siitä ettei ulkomaailma ollut hylännyt heitä kokonaan. Oliko joku tuomassa heille lisää ruokaa ja vettä? Vai saiko yksi selleistä uuden vangin? Vai – hirvittävin ja vatsaa vääntävin mahdollisuus jonka hän pystyi kuvittelemaan – oliko Yönväki nyt tulossa hakemaan häntä ja käyttämään häntä kaikkeen mitä aikoivatkaan tehdä? Hän keskittyi nyt vain kuuntelemaan kuka mahdollisesti oli laskeutumassa portaita pitkin vankilaan. Hän yritti parhaansa mukaan kuunnella tarkasti, mutta kuuli vain kevyitä askelia jotka olivat tulossa alas, ja hän saattoi vannoa että vain yksi henkilö oli tulossa lähemmäksi. Se oli outoa… Askeleet olivat niin hämmentävän kevyen kuuloisia, ne eivät voineet mahdollisesti kuulua petomiehelle. Kuka se sitten voisi olla? Nicolas oli jännittynyt ja kiinnittänyt katseensa käytävään – no, siihen pieneen osaan jonka hän näki sellistään – toivoen näkevänsä vilauksen henkilöstä joka oli uskaltautunut tulla tänne alas.

Soihdun valossa pieni musta hahmo tuli näkyviin – eikä Nicolas voinut uskoa silmiään. Se oli musta kissa. Hän oli sittenkin tullut hakemaan häntä! Sillä hetkellä nuoren velhon huolet ja yksinäisyyden ja petoksen tunteet huuhtoutuivat pois, niin uskomattoman onnellinen hän oli nähdessään mustan kissan. Hänen optimisminsa oli palannut ja asiat eivät näyttäneet enää niin epätoivoisilta. Nicolas periaatteessa pompahti ylös ja tarttui sellinsä kaltereihin ja seurasi katseellaan, kuinka musta kissa käveli äänettömin askelin lähemmäs ja lähemmäs. Sitten Nicolas tajusi että tosiaan, hänen pehmeistä tassuistaan ei kuulunut askelten ääntä, joten kenelle nuo kevyet askeleet kuuluivat? Hän sai vastauksen tähän kysymykseen saman tien, kun joku vieras mies tuli hänen näköpiiriinsä.

Mies oli hieman vanhempi henkilö, joka oli pukeutunut bardin värikkäisiin vaatteisiin. Käsissään hän kantoi soitinta, joka muistutti luuttua. Ja yhdessä kädessään hän myös piteli avainnippua. Mutta pian nuoren velhon katse kääntyi takaisin mustaan kissaan.

”Olen niin iloinen nähdessäni sinut!” hän sanoi matkakumppanilleen. ”Mutta kuinka sinä pääsit tänne? Näin Yönväen vartioivan jokaista ovea.”

”Se oli melko yksinkertaista”, musta kissa vastasi ja katsoi bardia. ”Tämä mies pystyi soittamaan musiikkia joka sai Yönväen sikeään uneen!”

”Se… Se on oikeastaan aika uskomatonta”, Nicolas sanoi samalla kun bardi avasi sellin. ”Kiitos herra. Kuinka voin maksaa takaisin ystävällisyydestäsi?”

”Ah, et ole minulle mitään velkaa”, mies sanoi lempeä hymy kasvoillaan. ”Teen vain sen mikä on oikein ja uskon vakaasti että sinun vapauttamisesi on suuremman hyvän eduksi.”

”Ai… okei.” Nicolas oli hieman ymmällään näistä sanoista eikä ymmärtänyt täysin, mitä mies tarkoitti. ”Öö… Nimeni on Nicolas, mukava tavata, herra.”

”Cedric”, bardi vastasi ja ojensi kätensä, Nicolas tarttui siihen ja he kättelivät.

”Ja tämä on”, nuori velho sanoi osoittaessaan pientä toveriaan, ”eh… Musta… Kissa?”

Kissanhahmoinen nuori mies ei sanonut mitään, mutta hänen syvänsinisissä silmissään välkähti kipinä, mutta mitä se tarkoitti, Nicolas ei osannut sanoa. Tässä vaiheessa koko tämän ajan taustalla pysynyt Edgar onnistui nousemaan jaloilleen ja yritti hiippaillen luikahtaa pois. Kiusallisesti hän ohitti kaikki muut, loi heihin omituisen anteeksipyytäväisen katseen ennen kuin poistui paikalta ja juoksi karkuun. Nicolas katseli hänen taantuvaa hahmoaan ja se oli viimeinen kerta, kun hän näki Edgarin tässä elämässä.

”No”, Cedric sanoi yhtäkkiä, ”aiheuttakaamme vähän sekasortoa ystävillemme.”

Bardi aloitti pienen kiertueensa ympäri vankilaa ja avasi joka ikisen oven, jotta vangit pääsisivät ulos. Jotkut heistä ryntäsivät ulos saman tien, kun taas toiset olivat hieman ymmällään äkillisestä vapaudestaan ja heidän liikkeensä olivat hitaita. Osa heistä kiitti Cedriciä ja jotkut pysyivät hiljaa. Mutta lopulta kaikki olivat vapaita, eikä kukaan jäänyt kaipaamaan synkkiä ja haisevia sellejään. He kaikki katosivat näkyvistä kuten Edgar ja pian vain Nicolas, Musta Kissa ja Cedric olivat jäljellä vankilassa.

”Meidän pitäisi mennä”, Musta Kissa ehdotti ja alkoi kävellä portaita kohti.

Nicolas ja Cedric vain nyökkäsivät ja sitten he kaikki kolme suuntasivat portaikkoon. He nousivat melko nopealla tahdilla ja tulivat pian metalliovelle joka nyt ammotti auki. Nicolas huomasi, että oven luona oli vielä jokunen petomies, mutta he makasivat lattialla kuorsaten äänekkäästi. Kolmikko hiipi heidän ohitseen, vaikka he näyttivätkin nukkuvan sikeästi eivätkä olleet heränneet vaikka kaikki muut vangit olivat jo ohittaneet heidät. He kiipesivät portaat ylös asti, huohottaen hieman tämän suorituksen jälkeen ja aloittivat tehtävänsä löytää tie ulos linnasta. Nicolas toivoi, että hänen kaksi toveriaan tiesivät minne mennä, koska hän oli mennyt sekaisin suunnasta kun muutamat Yönväestä olivat saattaneet häntä ja Edgaria mutkittelevien käytävien läpi. Ja todellakin, Musta Kissa onnistui saamaan heidän pienen ryhmänsä linnan mahtavaan saliin, jossa punainen matto johdatti tien suoraan pimeyteen.

Ennen kuin Nicolas ehti avata suunsa kysyäkseen, mikä heidän suunnitelmansa oli, ääni, piinattu ja väsynyt ääni, kuului pimeydestä: ”Keitä te olette?”

Kaikkien kolmen katseet kohdistuivat siihen suuntaan, mistä ääni oli tullut, ja he näkivät pitkän miehen, joka oli pukeutunut yleviin vaatteisiin, mikä osoitti hänen olevan tärkeä henkilö. Hän seisoi pimeässä, hädin tuskin näkyvissä kynttilöiden valossa. Hänen ruskeat silmänsä loistivat hämärässä ja niissä oli utelias mutta myös varovainen ilme.

”En tunnista teitä”, mies sanoi. ”Näytätte siltä, että te ette ole täältä kotoisin. Kysyn teiltä vielä kerran: keitä te olette?”

Nicolas taikka Musta Kissa ei ehtinyt edes puhumaan ennen kuin Cedric oli astunut eteen ja kumarsi kunnioittavasti miehelle ja sanoi: ”Ah, tervehdys, lordi Alexander. Olemme vain vaatimattomia matkailijoita, juuttuneina tähän sotkuun, jonka Yönväki on valitettavasti valmistanut.”

Lordi Alexander huokaisi raskaasti. ”Niin, olen todella pahoillani siitä. Mutta käteni ovat sidotut, en voi tehdä mitään tilanteen ratkaisemiseksi.”

”Saanko kysyä teiltä, herrani, miksi näin on?” Cedric tiedusteli.

”Luulen, että voin kertoa teille”, Alexander vastasi ja näytti yhtäkkiä vieläkin uupuneemmalta kuin hetki sitten. ”Olen väsynyt ja epätoivoinen, jopa kauhuissani. Kaikki johtuu siitä, että Yönväki on vanginnut poikani.”

”Sinun poikasi?” Cedric oli yllättynyt, samoin Nicolas ja Musta Kissa.

”Aivan. Häntä pidetään yhdessä torneista, Yönväen tiukasti vartioimana”, Alexander kertoi. ”Jos teen jotain näitä barbaareja vastaan, he satuttavat poikaani… tai vielä pahempaa.”

”Hmm, tuo on todellakin hankala asia”, Cedric myönsi.

”Pyydän, pelastakaa poikani.”

Kolmikko hämmentyi täysin näistä sanoista saman tien, kun ne tulivat ulos lordin suusta. Miesparka näytti olevan täydellisen romahtamisen partaalla, hänen kasvoillaan oli rukoileva ilme. Vaikutti siltä, että tämä oli hänen viimeinen keinonsa, pyytää nyt apua matkalaisilta joita hän ei ollut edes nähnyt ennen.

”Mutta… mitä me voimme tehdä?” Nicolas kysyi hetken kuluttua.

”Minun mieheni eivät voi lähestyä vartioivaa Yönväkeä”, lordi sanoi. ”Heistä tulee aggressiivisia välittömästi. Mutta te… te ette näytä uhkaavilta ollenkaan. Teillä voi olla mahdollisuus. En tiedä, kuinka kykenette tekemään sen, mutta… Pyydän… Olette ainoa toivoni.”

Kolmikko vaihtoi katseita keskenään. He eivät olleet odottaneet ollenkaan, että joutuisivat tällaiseen tilanteeseen. Mutta heillä ei juurikaan ollut sydäntä sanoa ei näin epätoivoiselle miehelle. Nicolas tunsi olonsa hermostuneeksi – hän ei ollut sankari – ja Mustan Kissan katse kertoi, ettei hänkään ollut innostunut. Mutta Cedric vaikutti hyvin rauhalliselta ja hänellä oli lempeä ilme kasvoillaan, ja sillä hetkellä hän teki päätöksen heidän kaikkien puolesta.

”Me teemme sen”, hän sanoi. ”Voitko kertoa meille suunnan, johon meidän on mentävä?”

”Oi kiitos, kiitos!” Toivon kipinä syttyi Alexanderin väsyneisiin ja epätoivoisiin silmiin. ”Kävelkää tämän käytävän läpi kohti valtaistuinsalia. Kun olette ovella, kääntykää oikealle ja jatkakaa eteenpäin. Jatkakaa matkaa kunnes kohtaatte portaat. Kiivetkää ne aina huipulle asti ja pääsette oikeaan torniin. Yönväki vartioi sen huoneen ovea, jossa poikaani pidetään, joten tiedätte, kun olette löytäneet oikean paikan.”

Nicolas oli hieman hämmentynyt näistä ohjeista ja hänen oli vaikea panna ne mieleensä, mutta onneksi näytti siltä, että Cedric oli onnistunut sisäistämään ne hyvin.

”Kiitos, herrani”, Cedric sanoi ja kumarsi Alexanderille vielä kerran. ”Me lähdemme pelastamaan poikasi saman tien.”

”Onnea matkaan”, lordi Alexander sanoi, hänen äänensä oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.

”Mennään sitten”, bardi totesi Nicolakselle ja Mustalle Kissalle ja he alkoivat seurata punaista mattoa kohti linnan vatsaa.

Lordi Alexander tuijotti heitä niin kauan kuin pystyi, kunnes pimeys nieli heidät. Sitten hänkin poistui paikalta ja lähti omia teitään. Mutta hän tai kolmikkokaan ei ollut tietoinen, että pimeässä oli ollut vakooja kuuntelemassa heidän puheitaan. Ja heti kun he olivat lähteneet ylväästä salista, vakooja katosi vikkelästi, toivoen löytävänsä Kalpeanaaman niin nopeasti kuin pystyi.

Nicolas, Musta Kissa ja Cedric kävelivät käytävän läpi menneisyyden lordeja kuvaavien maalausten tarkkailun alla. Heidän jähmettyneet katseensa näyttivät aavemaisilta kynttilöiden hämärässä valossa, ja Nicolaksesta tuntui, etteivät he olleet ainoita jotka seurasivat heidän matkaansa, varjoissa oli jotain outoa. Mutta hän yritti lakaista sen pois mielestään, uskoen että hänen mielikuvituksensa vain temppuili ja keskittyi kävelyyn. Cedric oli heidän pienen saattueensa kärjessä, kun taas Nicolas ja Musta Kissa seurasivat häntä.

”Joten, uh…” Nicolas yritti löytää oikeat sanat. ”Cedric, oletko sinäkin maagi?”

”En aivan”, Cedric vastasi pehmeällä äänellä. ”Sanotaan vain, että minun soittimeni… se on maaginen.”

”Ai, okei”, Nicolas sanoi haluten tietää enemmän, mutta ei uskaltanut sanoa sanoja. ”No, mikä on tarinasi? Tarkoitan, kuinka päädyit tänne?”

”Voi, matkani ei ole mitenkään erikoinen”, bardi sirkutti iloisesti. ”Olen aivan kuten kaikki muutkin bardit, matkustelen ympäri maailmaa, laulaen sankareista, seikkailuista ja kuninkaallisista. Tulin Taivaankullan kaupunkiin ja jäin jumiin kuten kaikki muutkin. Olen ollut täällä jonkin aikaa ja tarkkaillut tilannetta.”

”Mutta olisit voinut paeta, eikö niin?” nuori velho tiedusteli. ”Musta Kissa sanoi, että voit laittaa Yönväen syvään uneen. Mikset ole tehnyt niin?”

”No, minulla ei ole varsinaisesti ollut kiireellistä tarvetta lähteä”, Cedric myönsi. ”Haluan nähdä omin silmin, milloin Taivaankullan kaupungin kriisi ratkeaa. Sitä paitsi luotat liikaa kykyihini, Nicolas. Musiikkini ei voi ratkaista kaikkea.”

”Ai, selvä…”

Sen jälkeen kolmikko jatkoi matkaansa täydessä hiljaisuudessa. Mutta ei kestänyt kauan, kun he pystyivät erottamaan eteensä ilmestyneet koristeelliset ovet. Nicolas oli aivan hämmästynyt ja pysähtyi ihailemaan mahtavia pariovia. Ne olivat punaiset ja niissä oli aivan upeat puukaiverrokset, jotka tekivät kauniita ja monimutkaisia pyörteitä, jotka esittivät köynnöksiä, lehtiä ja kukkia. Ovet olivat loistelias taideteos, jonka olivat tehneet alueen kaikkein taitavimmat käsityöläiset. Ne todella sopivat tänne, kun otti huomioon kuinka varakas kaupunki Taivaankullan kaupunki oli. Nicolas oli utelias siitä, miltä näiden ovien takana oleva valtaistuinsali näytti, mutta he eivät olleet täällä katsomassa nähtävyyksiä, joten hän kääntyi oikealle seuratakseen Cedriciä ja Mustaa Kissaa, jotka olivat onnistuneet saamaan jo hieman etäisyyttä, mutta nuori velho sai heidät pian kiinni ja he jatkoivat etenemistä syvemmälle linnaan yhtenä ryhmänä.

Käytävä tuntui melkein loputtomalta. Se haarautui moniin muihin välikköihin ja jälleen kerran Nicolas ihmetteli, kuinka kauan kestäisi opetella ulkoa linnan pohjapiirustus. Hän oli varma että olisi jo eksynyt, jos he olisivat kerrankin poikenneet tieltään. Mutta koska heidän pieni ryhmänsä kulki vain eteenpäin, hänen ei tarvinnut murehtia siitä. Sen lisäksi, hän ei vaeltanut näillä käytävillä yksin ja sillä hetkellä hän oli todella iloinen, että hänellä oli Musta Kissa ja Cedric mukanaan.

Linna oli aavemaisen hiljainen. Ja koska kolmikko ei tavannut ketään pienellä matkallaan, se sai paikan tuntumaan siltä kuin siellä ei olisi ollut eläviä olentoja; ei ihmisiä, ei Yönväkeä. Se johtui luultavasti siitä että oli yö, kuten Nicolas huomasi kun he lopulta ohittivat ikkunoita. Maailma oli täysin pimeä ja hän pohti, oliko tänä yönä uusi kuu. Mutta koska oli turhaa yrittää katsoa täydelliseen pimeyteen, hän ei kiinnittänyt enempää huomiota ikkunoiden tarjoamaan näkymään ja jatkoi vain kävelemistä eteenpäin tovereittensa kanssa.

Lopulta he tulivat portaiden luo. Ne oli tehty kivestä ja ne kiertyivät ylöspäin. Tässä vaiheessa Nicolas alkoi tuntea olonsa todella hermostuneeksi heidän tehtävänsä vuoksi ja hän huomasi jännitystä ilmassa, joten luultavasti Musta Kissa ja Cedric tunsivat samoin. Mutta sanaakaan lausumatta he alkoivat kiivetä portaita. Soihtuja oli aseteltu säännöllisin väliajoin valaisemaan tätä osaa linnasta, ja ne heittivät leikkisiä varjoja ryhmän matkalle. He kulkivat monien eri kerrosten ohi kiivetessään yhä korkeammalle, mutta jossain vaiheessa ne kaikki jäivät taakse, eikä ollut muuta kuin torniin johtavat portaat. Ne tuntuivat nuoren velhon elämän pisimmiltä portailta.

Sitten he tulivat huipulle. Muutama viimeinen askel ja he löysivät itsensä porrastasanteelta. Siellä oli vain yksi ovi, ei mitään muuta, ja sitä ovea vartioi Yönväki; se oli juuri niin kuin Alexander oli kuvaillut. Viisi petomiestä oli muodostelmassa oven edessä ja kaikkien heidän katseensa kohdistuivat kolmikkoon heti heidän astuessaan esiin. Mutta mitä he ajattelivat heidän pienestä ryhmästään, se oli vaikea sanoa, koska he olivat yhtä ilmeettömiä kuten aina.

Nicolas katsoi hermostuneena Yönväen teräviä aseita: keihäitä, kirveitä, lyhyitä miekkoja… Niin uhkaavia, niin tappavia. Mutta Cedric, joka oli jo osoittautunut rohkeaksi mieheksi, astui petomiesten eteen näppäillessään soittimensa kieliä.

”Lähtekää välittömästi”, yksi Yönväestä käski tylysti. ”Täällä ei ole teille mitään.”

”Anteeksi, mutta luulen, että teidän täytyy pitää pieni tauko”, Cedric sanoi hymyillen.

Sitten hän alkoi soittaa musiikkia. Se oli yksi kauneimmista sävelmistä, jonka Nicolas oli koskaan kuullut. Melodia oli rauhallinen ja Cedric soitti sitä hitaasti, mikä toi nuoren velhon mieleen outoa tyyneyttä. Hän alkoi tuntea olonsa uneliaaksi ja tyytyväiseksi, tuntui, että hänen päänsä täyttyi pehmeällä sumulla, joka huuhtoi pois kaikki huolet ja negatiivisuuden. Hän menetti käsityksensä tilanteesta lähes kokonaan autuuden tunteen valloittaessa hänen ruumiinsa.

”Nicolas! Nicolas!”

Vasta siinä vaiheessa Nicolas heräsi oudosta transsista. Se oli Mustan Kissan ääni, joka oli tunkeutunut läpi hänen utuisen tilansa. Hän katsoi Mustan Kissan suuntaan, joka näytti siltä, ettei Cedricin musiikki ollut vaikuttanut häneen ollenkaan.

”Anteeksi, minä…” Nicolas kamppaili löytääkseen oikeat sanat. ”Minulle tuli tämä outo tunne ja…”

”Voi, älä huoli”, Cedric sirkutti sitten. ”Noin tapahtuu joskus jopa niille, joita en ole ottanut kohteekseni, mutta epätodennäköisemmin jos olet kuullut musiikkiani aiemmin. Nyt, mennään sisään.”

Silloin Nicolas huomasi, että ryhmä Yönväen vartijoita oli nukahtanut. He pääsivät nyt ovelle. Vaikka he tiesivät, että Cedricin musiikki oli erittäin tehokasta, he silti hiipivät vartijoiden ohi ja avasivat oven varovasti ennen kuin livahtivat sisään.

Tulen räsähtely takassa oli yksi ensimmäisistä asioista, jonka Nicolas huomasi heidän astuessaan sisään. Se tarjosi hieman himmeää valoa suhteellisen pieneen huoneeseen. Paikka oli kalustettu kauniisti, sopien jopa kuninkaalle. Nicolakselle tuli tunne, että vangituksi lordin pojalla oli silti hyvä paikka olla. Sitten hänen katseensa vaelsi koristeelliseen – ja ehkä hieman liian isoon – sänkyyn, jossa pieni hahmo nukkui sikeästi. Kolmikko käveli tätä pikkuista kohti ja kun he olivat saapuneet sängyn luo, Cedric alkoi hellästi ravistella häntä hereille.

”Öh… häh?” Pikkupoika heräsi hitaasti. Hän haukotteli ja avasi silmänsä. Hän oli vielä niin nuori, ei voinut olla kymmentä vuotta vanhempi. ”Keitä te olette?”

”Olemme täällä viemässä sinut isäsi luo”, Cedric vastasi lempeästi ja hymyili pienelle pojalle.

”Todellako?” Yhtäkkiä lapsi oli ylhäällä ja valmis lähtemään. ”En ole nähnyt isääni pitkään aikaan! Possumiehet ovat pitäneet minua täällä ikuisuuden! Mennään!”

Hän oli heilauttanut pienet jalkansa lattialle ja oli jo valmis lähtemään. Hän oli jo ehtinyt juosta ovelle, kun Nicolas, Musta Kissa ja Cedric olivat vasta valmistautumassa poistumaan huoneesta. Pikkupoika odotti heidän saavuttavan hänet ja heidän ryhmänsä poistui nopeasti huoneesta ja suuntasi takaisin portaille, joista he olivat tulleet.

Kuitenkin, ennen kuin he ehtivät päästä ensimmäisille askelmille, he huomasivat jonkun olevan tulossa. Yhtäkkiä heidän pieni ryhmänsä jähmettyi ja he katselivat kuinka hahmo kiipesi portaat ylös asti. Se oli yksi Yönväestä, mutta lihaksikkaampi ja pitempi kuin useimmat. Tällä yksilöllä oli myös lumivalkoinen turkki. Nicolas ei ollut nähnyt häntä aiemmin, mutta hänellä oli vahva arvaus, kuka nyt seisoi hänen edessään tuliset silmät leiskuen.

Se oli Kalpeanaama.